Matkalla Ruotsista Saksaan sade taukosi, mutta sumu jatkui. Noin neljän tunnin jälkeen Rügenia lähestyttäessä alkoi sumun seasta häämöttää vaaleita kallioita. Samanlaisia  kuin Englannin kanaalin Doverissa. Ajokamppeet olivat vieläkin sateen jäljiltä kosteita.

Lauttasatamasta Sassnitzin keskustaan oli parin kilometrin matkan. Hotelli löytyi rinteestä ja pienen etsiskelyn jälkeen henkilökuntakin löytyi ravintolan puolelta. Halpa ja hieman halvan oloinen paikka, mutta palvelu oli ystävällistä. Levitin ajokamat kuivumaan pitkin huonetta ja lähdin kävelemään kaupungille.

Sunnuntai-ilta oli hiljainen. Kaupungissa oli käytännössä vain yksi rannan suuntainen katu. Aika paljon näytti olevan hotelleja. Selvästi turistipaikka, mutta ollaan vielä sesongin ulkopuolella. Keskusaukiolta lähti tyylikäs ramppi alas satamarantaan. Sieltä löytyikin sitten yllättäen vielä auki oleva museoitu sukellusvene.

Sukellusvene HMS Otus osoittautui 60-luvun brittiläiseksi Oberon-luokan alukseksi, joka oli poistettu käytöstä 90-luvun alussa. Vähän myöhemmin joku sitten oli ostanut romutettavaksi aiotun veneen ja kunnostanut sen museoksi Sassnitzin rantaan. Veloittivat lipun lisäksi yhden euron lisähinnan valokuvausluvasta.

Paatti oli huomattavasti isompi kuin aikaisemmin vierailemani toisen maailmasodan aikaiset sukellusveneet. Opaskyltit olivat saksaksi, mutta hauskempaa oli lukea alkuperäisiä englantilaisia ohjekylttejä. Tupakointikieltovalot saivat ihmettelemään mikä mahtaa olla nykyinen sukellusveneiden tupakointisäännöstö.

Kapteenilla näytti olleen oma hytti ja jopa oma kylpyhuone. Melkoista luksusta sukellusveneessä. Muutenkin paikka oli yllättävän tilava. Alus on kooltaan yli kaksi kertaa isompi kuin toisen maailmansodan aukaiset sukellusveneet, mutta miehistön määrä oli vain vähän isompi. Ei enää käyttöä Das Boot -tyylisille painopisteen muutoksille miehistöä juoksuttamalla.

Tekniikkapuoli oli aika perinteistä. Pari V16-dieseliä pinta-ajoon ja sähkömoottorit sukellukseen. Keulasta löytyi normaalit torpedoputket. Melko vähän kehitystä sitten sodan. Modernit ohjussukellusveneet ovatkin sitten asia erikseen.

Sitten ramppia pitkin takaisin ylös kaupungille. Ilma oli synkän pilvinen, mutta sadetta ei ainakaan vielä tullut. Meri oli peilityyni. Kaupungilta ei löytynyt mitään innostavaa ruokapaikkaa ja kävelin takaisin hotellille.

Rasvasin pyörän ketjut ja menin hotellin alakerrassa rinteessä olevaan ravintolaan. Näköala alas satamaan oli aika hieno. Sinappikuorrutettu pihvi ja jonkinlainen pyttipannuviritys oli juuri niin hyvää kuin kuulostaakin. Omistajien kissa kierteli jaloissa, mutta oli sen verran kohtelias, että pysyi pois lautaselta. Oli kuulemma nimeltään Felix.

WLAN ei huoneessa toiminut. Kyttäsin säätiedotusta televisiosta. Näytti lupaavan sekä aurinkoa että pilviä. Huonomminkin olisi voinut olla.

Aamu alkoikin sitten auringonpaisteella. Onneksi olin muistanut vetää illalla verhot kiinni. Silti heräsin aamiaiselle ensimmäisenä. Sitten kamat kasaan ja pohjoiseen Jasmundin kansallispuistoon. Perillä selvisi, että kuninkaantuolille pitää matkustaa bussilla ja mopostakin pitää maksaa parkkimaksu siltä aikaa. Matka ei onneksi ollut pitkä ja bussi kulki vartin välein.

Paikan päällä oli jo perinteisen saksalaistyylinen multimediashow. Aihepiiri kattoi kaiken mahdollisen historiasta ekologiaan. Kuulokkeisiin tuli tarinaa seisomapaikan mukaan ja nappeja painamalla sai vielä lisää tietoa. Teknisesti hienoa, mutta jotenkin niin kaukana itse asiasta. Yhtä hyvin olisin voinut katsella televisiota kotona.

Itse kuninkaantuoli oli pienen kävelymatkan päässä. Ihan hieno paikka, mutta ei niin näyttävä näin ylhäältäpäin katsellessa. Parhaan näkymän saisi varmaan veneestä.

Alueen vanhat pyökkimetsät ovat Unescon maailmanperintöstatuksen arvoisia, mutta en lähtenyt sen enempää kiertelemään. Matkalla takaisin parkkipaikalle näkyi polun alku ja kyltti rantaan, mutta jätin senkin väliin. Aika pikainen käynti, mutta nämä luonnonpuistokohteet ovat aina tällaisia. Nopean vilkaisun ainoa järkevä vaihtoehto olisi koko päivän patikointi.

Bussin palattua parkkipaikalle otin suunnan kohti Proraa. Matkaa ei ollut paljon ja paikka löytyi helposti. Sitä nyt vaan ei voi olla huomaamatta. Pyörä parkkiin ja ihmettelemään. Rakennus tuntui jatkuvan loputtomiin molempiin suuntiin. Keskellä oli porttikäytävä rakennuksen läpi ja polku rantaan. Hiekkaranta oli yhtä pitkä kuin talotkin.

Systeemi rakennettiin 30-luvulla kolmannen valtakunnan työläisten lomapaikaksi. Se koostuu kahdeksasta peräkkäisestä rannan suuntaisesta rakennuksesta, joiden yhteismitta on 4.5 kilometriä. Sinne oli tarkoitus mahtua yhtä aikaa 20000 lomanviettäjää. Hiekkarannan leveys näytti olevan noin 50 metriä. Tästä voidaan laskea, että jos he kaikki menisivät yhtä aikaa rannalle, jokaiselle jäisi reilut 11 neliömetriä tilaa. Uimassa pitäisi käydä vuoroissa. Saatoin kuvitella mielessäni saksalaisinsinöörit laskutikkuineen miettimässä miten lomailu hoidetaan mahdollisimman tehokkaasti.

Rakentaminen jäi kesken sodan sytyttyä ja lomailuun sitä ei koskaan käytetty. Sodan jälkeen kompleksi oli aina välillä kasarmikäytössä. Yhdessä rakennuksessa toimi nyt useitakin museoita, mutta ei mitään erityisen mielenkiintoista. Aina välillä joku esittää idean, että rakennukset voitaisiin kunnostaa asuin- ja lomailukäyttöön, mutta ei kai siitä ole tullut vielä mitään.

Sitten mantereelle päin. Poikkesin matkalla Putbusin pikkukaupungissa, jonka sirkukseksi kutsuttu keskusta on aika kuuluisa. Pyöreää keskuspuistoa ympäröivät klassismia edustavat rakennukset ja keskellä seisoo iso obeliski. Ilmakuvassa aika huikea, mutta näin maan tasalta vaikeammin hahmotettavissa kokonsa takia.

Puiston laidan parkkipaikalla oli useampikin Saksan kilvissä oleva Jaguar eri vuosikymmeniltä. Omistajia ei näkynyt missään. Varmaan jokin merkkikerhokokous.

Silta Rügenilta mantereelle olikin isompi kuin muistin. Jälkeenpäin sitten tajusin, että olin käynyt täällä viimeksi joskus 90-luvun loppupuolella ja nykyinen silta oli tehty sen jälkeen. Taivaalle ilmestyi pilviä, mutta edelleenkään ei alkanut sataa. Navigaattorin mielestä Stralsundin keskusta oli taas jossain muurien ulkopuolella.

Ajoin muurien sisäpuolelle ja päädyin Neue Markt -torille. Jätin pyörän parkkiin ja kävelin siitä vanhemmalle Alte Markt -torille. Keskusta ei ollut ihan edustuskunnossa johtuen kiveysremontista. Varmaankin tarkoitus saada kuntoon ennen saksalaisten lomasesonkia.

Hienojahan nämä kaikki vanhat hansakaupungit ovat, mutta jollain tavalla samanlaisia. Alkaa olla vaikea muistaa mitä missäkin oli.

Stralsundin jälkeen koukkasin itään päin Peenemündea. Ilma viileni hieman ja kun ajotakin alla oli vain lyhythihainen paita, niin käsivarsia alkoi palella. Seuraavalle reissulle pitää ottaa mukaan se pitkähihainen versio Haltin teknisestä paidasta. Usedomin saarelle päästyäni käyn vilkaisemassa jossain kehutun Krumminin tien. Keski-Euroopassa on paljonkin näitä puiden reunustamia teitä, mutta tämä on kai komeimpia.

Perillä näytti olevan maksullinen parkkipaikka. Metsän reunassa oli kuitenkin jo jokunen pyörä parkissa ja jätin mopon sinne muiden jatkoksi. Keski-eurooppalainen kaksipyöräisten pysäköintityyli vaatii suomalaiselta tietoista opettelua.

Lipunmyyntipaikasta sai audio-oppaan, mutta piti jättää ajokortti pantiksi. Tähän törmää aina silloin tällöin. Alue näytti aika laajalta. Suuntasin kohti isointa rakennusta, joka oli entinen voimalaitos. Sisällä osa halleista esitteli voimalan historiaa, mutta siellä oli myös erilliset näyttelynsä rakettitutkimuksesta.

Rakettien suunnittelu silloin alkuaikoina oli aikamoista yritys-erehdys -toimintaa. Melko moni yritys päättyi isoon räjähdykseen ja testirakettien laukaisupaikka olikin joka puolelta suojattu maavalleilla. Rakettimoottoreita pidetään yhä edelleen aika monimutkaisina laitteina ja silloisella tekniikalla touhun on täytynyt olla aika hurjaa. Atlantin toisella puolella pistettiin kyllä paremmaksi, kun rakennettiin ydinpommia vastaavanlaisissa olosuhteissa.

Pihan keskellä olivatkin sitten paikan kuuluisimmat nähtävyydet V1 ja V2. Lentävän pommin V1:n vieressä oli myös laukaisualusta, jollaista en aikaisemmin ollutkaan nähnyt. Näyttelyssä oli paljon enemmän tai vähemmän viallisia raketin ja moottorin osia, mutta yllättäen kokonaista V2-rakettimoottoria en tainnut nähdä. Ranskan La Coupolessa sellainen oli.

Sekä lentävien V1-pommien että V2-rakettien ohjausjärjestelmät olivat aikoinaan sen verran kehittymättömiä, että suurin osa ei koskaan saavuttanut kohdettaan. Siitä huolimatta ne aiheuttivat melkoista tuhoa ja olivat psyykkisesti älyttömän tehokkaita aseita. Maailma ei vielä ollut tottunut etäältä tappamiseen. Samaa totuttelua taidetaan käydä nyt lennokkien kanssa.

Koko päivän olin odottanut sadetta alkavaksi, mutta niin ei tainnut sitten käydäkään. Iltapäivä oli jo pitkällä ja etelään päin pitäisi lähteä. Laitoin navigaattoriin päämääräksi Regensburgin ja lähdin ajamaan. Eiköhän matkalta jostain hotelli löydy.

Alkumatka on hidasta pikkutietä, mutta sitten matka jatkuu moottoritietä pitkin Berliinin suuntaan. Ilma jopa hieman lämpeni. KTM:llä 150 oli vielä ihan kohtuullisen mukava nopeus, mutta sen jälkeen homma muuttui rasittavaksi. Kate oli kuitenkin aika pieni.

Potsdamin jälkeen poikkesin satunnaisesta liittymästä Ferchin pikkukylään ja aloin etsiä hotellia. Pienen kiertelyn jälkeen löytyi Landhaus Ferch. Huone oli kohtuullisen hintainen ja ravintolakin vielä auki. Tilasin saksankieliseltä ruokalistalta jotain puoliksi arvaamalla ja sain kalafileetä persiljaperunoilla. Loistavaa.

Television säätiedotus lupasi huomiseksi poutaa. Siitä on hyvä jatkaa.