Viimeinen päivä oli tarkoitus viettää paikallisessa kansallismuseossa. Museo on Ueno Park -puistossa keskustan pohjoispuolella. Matkalla sinne tuli kuitenkin ensin vastaan eläintarha. Olikin aikaa kun viimeksi olin missään eläintarhassa poikennut ja päätin käydä katsomassa miltä siellä näyttää.

Oli kuitenkin kevät. Kuuluisimmat paikalliset nähtävyydet Pandat olivat lisääntymässä eli heitä ei saanut häiritä. Samoin tiikerit, leijonat ja gorillat olivat poissa, mutta muita eläimiä kuitenkin riitti nähtäväksi.

Paikka on Japanin vanhin eläintarha, perustettu jo 1882. Nykyisen Tokion keskustan ympäröimänä se on aika pieni ja eläinvalikoima siksi rajallinen. Ehkä juuri siksi jotenkin sympaattinen paikka. Eläinten näkökulma voi kyllä olla toinen, asuivat aika pienissä tiloissa.

Vaikea sanoa viihtyivätkö ne, kaikilla tuntui oleva omat juttunsa. Hylkeet poseerasivat valokuvaajille, jääkarhu uiskenteli levottomasti ympäriinsä ja muut karhut lähinnä vain löhösivät.

Alue oli kahdessa eri osassa johtuen välissä kulkevasta tiestä. Vanhan ja uuden osan välillä saattoi kulkea joko pienellä monorail-junalla tai kävelysiltaa pitkin. Menin toiselle puolelle junalla ja tulin takaisin siltaa pitkin.

Toiselta puolelta löytyi heti afrikanpingviinejä ja kenguruita. Eksoottista.

Ulkona asuvia eläimiä oli helppo kuvata, mutta pimeissä oloissa asustavista matelijoista ja jyrsijöistä ei meinannut saada kunnon kuvia pokkarivarustuksella.

Kenkänokka oli omituisimman näköinen lintu mitä olin koskaan nähnyt ja nelisormimangustit näyttivät yhtä hassuilta kuin televisiossa. Muita mieleen jääneitä eläimiä olivat pallaskissa ja galápagoksenjättiläiskilpikonna. Lemurit löhöilivät coolisti jossain apinanleipäpuun kopiossa.

Eläintarhan jälkeen kävelin aukion pohjoispuolella olevaan kansallismuseoon. Museon alue koostuu useammasta eri rakennuksesta. Ajattelin edetä kronologisessa järjestyksessä ja menin ensin takana olevaan Heiseikaniin, josta löytyy Japanin arkeologinen historia.

Heti ensimmäisenä löytyi esihistoriallisen Jōmon-aikakauden patsaita. Kuten yleensäkin, ne olivat tavallaan modernimpia kuin myöhempien aikakausien näköisyritelmät. Nuo tanssivat patsaat ovat myöhemmältä Kofun-aikakaudelta, mutta edelleen ajalta ennen varsinaisten hierarkisten yhteiskuntien syntyä.

Jōmon-aikakauden saviruukkujen naruilla tehtyjä koristeluja pidetään vanhimpina lajissaan. Japanissa esihistoria meni hieman eri tavalla kuin Euroopassa, jossa kulttuuri syntyi suurimmalta osaltaan maanviljelyn jälkeen. Japanilaiset metsästäjä-keräilijät puolestaan ehtivät kehittää monipuolisen kulttuurin ennen maanviljelyyn siirtymistä.

Täältä löytyi myös muutama Japanin kansallisaarre. Eta Funayama -haudasta löytynyt 400-luvulta peräisin oleva miekka oli yksi niistä. Kaiverrukset kertovat sen olevan keisari Yūryakun ajalta. Toinen merkittävä oli 500-luvun terrakottasoturi. Enemmänkin niitä pitäisi täällä olla, mutta joko ne eivät olleet esillä tai sitten vain ohitin ne huomaamatta.

Seuraava rakennus oli Honkan, jossa oli japanilaista kulttuuria myöhemmältä ajalta. Suurin osa asioista oli aika outoja, kun en koskaan Japanin kulttuuriin ollut tarkemmin perehtynyt. Lakkapintaiset laatikot olivat aika näyttävän näköisiä. Pitkät kääröt olivat myös aika hauskoja. Yhteen oli kirjattu keisarillisessa palatsissa 900-luvulla pidetyn runokilpailun sisältö.

Miekat olivat sitten ihan oma juttunsa. Vaikka termit katana ja wakizashi olivatkin tuttuja, erilaiset miekantekijöiden koulukunnat ja suvut olivat ihan tuntemattomia. Kuviin tarttui pari Japanin kansallisaarteisiin kuuluvaa miekkaa: lyhyt Yukimitsun tekemä tantō-miekka 1300-luvun Kamakura-ajalta ja hyvin vanha Tomonarin tekemä tachi-miekka 1000-luvun Heian-ajalta

Patsaista jäi mieleen iso Minamoto no Yoritomon patsas. Tyyppi oli Kamakura-shogunaatin perustaja ja ensimmäinen shogun. Buddhalaisia bodhisattva-patsaita oli paljon ja täältäkin löytyi muutama vanha Jōmon-ajan Dogū-patsas.

Sitten löytyi parin huoneen kokoinen näyttely nimeltään ”Attire of the Military Elite: Heian – Edo period” eli käytännössä samurai-ajan sotavarusteita. Haarniskat olivat varsin vaikuttavan näköisiä, mutta mitenkähän niissä liikkuminen on oikeasti onnistunut? Kevyempi Dō-maru-tyyppinenkin näytti raskaalta, mutta salli kai ihan kohtuullisen liikkumisen. Raskaampi laatikon muotoinen Ō-yoroi ei käytännössä toiminut kuin ratsailla.

Näytteillä oli myös pari kuuluisaa miekkaa huotrineen. Lyhyt wakizashi oli nimeltään ”Ishida Sadamune”. Pitkä tachi-miekka puolestaan oli ”Kunimune” tekijänsä mukaan. Se oli lainassa jo tutuksi tulleesta Nikkon Tōshō-gū -temppelistä ja oli myös yksi Japanin kansallisaarteista.

Seuraava rakennus oli Hyōkeikan, joka oli aikoinaan rakennettu keisari Meijin kruununprinssi Taishōn häiden kunniaksi. Siellä ei ollut juuri nyt mitään näyttelyitä, mutta sisälle aulaan pääsi katsomaan. Aika hieno esimerkki aikakauden länsimaisesta tyylistä.

Hyōkeikanin takana oli allas ja sen vierellä Kuromon, musta portti. Se on vanha alueelle johtava portti, joka on auki viikonloppuisin ja juhlapäivinä. Ulkoapäin vielä hienompi, mutta en tajunnut käydä kuvaamassa.

Modernimpi rakennus altaan toisella puolella oli Hōryū-ji Hōmotsukan, jossa on kokoelma Osakan lähistöllä olevan Hōryū-ji -temppelin 1800-luvulla keisarilliselle perheelle lahjoittamia esineitä.

Suurin osa on buddhalaisia patsaita, mutta seassa oli taas myös joitain japanin kansallisaarteita. Pronssipeili ja lohikäärmenokkainen kannu olivat hienoimpia.

Viimeinen rakennus alueella oli Tōyōkan, joka oli omistettu yleisesti Aasian historialle. Löytyy kiinalaisia, korealaisia, intialaisia ja kaikenlaisia muita aasialaisia esineitä sekä tietysti egyptiläisiä, niin kuin kaikista muistakin maailman museoista. Muumiot olivat tällä kertaa 22. dynastian ajalta.

Kokemus taas kärsi hieman siitä, että aasialaisen historian tuntemukseni oli heikkoa. Kiinalaiset hautavartijat ja reliefit olivat tyylikkäitä. Intialaiseen Ganeshaan olin törmännyt aikaisemminkin, mutta monissa itämaisissa uskonnoissa vaikuttavasta Nāga-käärmeestä en tiennytkään juuri mitään.

Poikkesin vielä lähtiessä museon kaupassa. Matkamuistopuoli oli aika tylsää, mutta ostin pienen opaskirjan museon kokoelmiin. Siinähän se päivä sitten olikin kulunut.

Vanhanaikaisia postikortteja piti lähettää perinteen vuoksi sekä vanhemmille että työpaikalle. Vaihteeksi postimerkkien löytäminen oli helppoa, Tokion keskusaseman vieressä oli postitoimisto, joka myi merkkejä kohteliaasti kumarrellen. Kortteja en sitten nähnytkään missään ja lopulta viimeisenä iltana oli pakko mennä kysymään hotellin respasta, mistä niitä voisi ostaa. Neuvoivat minut kirjakauppaan, josta todellakin löytyi kortteja ja kumartelu oli vieläkin kohteliaampaa.

Menin illalla syömään hotellin vieressä rautatien alla olleeseen paikkaan, jonka ohi olin kävellyt viikon aikana monta kertaa. Ruokalista toimi taas perinteisesti kuvien varassa. Tilasin vartaan, jossa oli kaikkea mahdollista keitetystä munista paistettuihin lihanpalasiin sekä tietysti kulhollinen riisiä. Aika älyttömän hyvää.

Viimeinen päivä kuluikin sitten pelkkään matkustamiseen. Lähdin hotellilta Naritan kentälle, jossa kului lähdön odotteluun toista tuntia. Kaupasta tarttui mukaan Freakonomics-kirja matkalukemiseksi muutama sake-muki ja pullo sakea. Suomen Alkossa sake-valikoima on aika köyhä ja vaihtuu harvoin.

Lennolla karttaa katsellessa reitti näytti kiertävän Kiinan ja menevän vain Venäjän ilmatilassa. Ilmeisesti Finnair säästää siinä hieman. Perillä Vantaalla aurinko paistoi.